Sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeudet heijastuvat yksilön elämän kaikille osa-alueille. Moniin neuropsykologisiin erityisvaikeuksiin (esim. autismin kirjon häiriöt, oppimisvaikeudet ja älyllinen kehitysvamma) liittyy varhaislapsuudesta lähtien merkittäviä vuorovaikutuksen ja sosiaalisen ymmärryksen ongelmia. Sosiaalisten suhteiden ongelmat voivat etenkin nuoruusiässä johtaa mielialaongelmiin ja ahdistushäiriöihin tai ilmetä käytöshäiriöinä. Kun sosiaalisen ymmärryksen ja vuorovaikutustaitojen vaikeudet liittyvät neuropsykologiseen erityisvaikeuteen, psykoterapeuttisia ja kuntoutuksellisia lähestymistapoja on muokattava siten, että asiakkaan yksilölliset erityispiirteet huomioidaan työskentelyssä. Hahmottamisen ongelmat, aistikokemusten poikkeavuudet ja kognitiivisen kapasiteetin heikkous ovat tekijöitä, joilla on merkittävä rooli kaikissa vuorovaikutustilanteissa.

Työskentelytavassa on lähtökohtana Carol Greyn autismikuntoutukseen kehittämä sosiaalisten tarinoiden (Social Stories) menetelmä (Gray, 2010). Grayn sosiaaliset tarinat ovat henkilökohtaisia, kuntoutujan lähtökohdista rakennettuja tapahtuman tai tilanteen kuvauksia. Sosiaalisissa tarinoissa kuvataan tietyn arjen tilanteen tyypilliset piirteet, eri toimijoiden roolit sekä ohjeistetaan kuntoutujaa toivottuun käytökseen (Howley & Arnold, 2005).

Sosiaalisen kerronta on työskentelytapa, jossa tavoitteena on sosiaalisen ymmärryksen kehittäminen ja oman toimijuuden vahvistaminen narratiivisen työskentelyotteen avulla. Strukturoitu kerronta tukee asiakasta vuorovaikutustilanteiden hahmottamisessa sellaisilla osa-alueilla, joilla hänellä on vaikeuksia. Samalla tuetaan oman elämäntarinan ja identiteettikertomusten rakentamista ja muovaamista siten, että painopiste on yksilön vahvuuksille rakentuvissa tarinoissa ongelmakyllästeisten tarinoiden sijaan. Työskentelyssä painottuu perhe- ja verkostoterapeuttinen työskentelyote.

Sosiaalisen kerronnan yhtenä keskeisenä tavoitteena on sosiaalisen ymmärryksen kehittyminen. Sosiaalisia tilanteita opitaan skeemoina: niiden avulla lapselle kehittyy kyky oivaltaa vuorovaikutustilanteiden luonne ja toimintatavat erityyppisissä tilanteissa. Puutteellisesti kehittyneet sosiaaliset skeemat johtavat vaikeuteen mieltää sosiaalisia syy-seuraussuhteita ja tehdä tulkintoja toisen henkilön käytöksen tarkoituksesta ja tavoitteista.

Sosiaaliset tilanteet ovat jatkuvasti muuttuvia tilanteita, jotka edellyttävät kykyä joustavaan toimintaan ja ongelmanratkaisuun. Monia sosiaalisia tilanteita voidaan kuvata ja ohjeistaa sanallisesti, mutta usein joudutaan kuitenkin reagoimaan spontaanisti muuttuvaan tilanteeseen.  On myös paljon ”piilotettuja” sosiaalisia odotuksia ja vihjeitä, joita on hyvin vaikea kuvailla tai selittää sanallisesti. Sosiaalisen ymmärryksen kehittyminen on prosessi, jossa tavoitteena on omaksua yksittäisiä tilanteita kuvaavia tarinoita tai ohjeita laajemmin yleistettäviä tapoja asettua sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja huomioida sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä erilaisia odotuksia ja tarkoitusperiä.

Neuropsykiatrisen häiriön seurauksena ilmenevät vaikeudet (mielen teorian kehittymättömyys, sosiaalisten tilanteiden hahmottaminen, abstraktin ajattelun vaikeus) huomioidaan työskentelyssä. Strukturoitu tarinan kertomisen tapa toimii tukena ns. lähikehityksen vyöhykkeellä (Vygotski, 1978) eli tilanteissa tai asioissa, joissa yksilö ei vielä kykene toimimaan itsenäisesti mutta kykenee toimimaan tuen ja ohjauksen avulla. Strukturoidut tarinat ovat hahmottamisen, sosiaalisen ymmärryksen ja abstraktin ajattelun ”tukipuita”.

 

Narratiivinen näkökulma sosiaaliseen kerrontaan

Sosiaalisessa kerronnassa korostetaan kuntoutujan omaa osuutta tarinoiden rakentamisessa. Kertomuksista tulee sosiaalisia tarinoita laajempia kuvauksia, joihin liitetään myös kuntoutujan omin sanoin kuvaamia tunteita, kokemuksia ja toiveita. Sosiaalinen kerronta muodostaa prosessin, jossa lähdetään liikkeelle sellaisesta kuntoutujan ja hänen lähipiirinsä ongelmalliseksi kokemasta tilanteesta, johon kaikki osapuolet toivovat muutosta ja pitävät sitä tärkeänä. Terapeutin tehtävänä on työskennellä niin, että sosiaalisia tilanteita ja niihin liittyviä tarinoita kerrotaan ja kuullaan useista eri näkökulmista, määritellään uudelleen ja rakennetaan vaihtoehtoisia tarinoita. Työskentelyssä tarinat kietoutuvat toisiinsa samalla kun dialogissa etsitään yhteistä ymmärrystä sanojen ja tekojen merkityksille. Moniäänisyys, perheen ja lähiverkoston osallistuminen, tuo neuvonta- ja ohjaustilanteeseen dialogisuutta (Seikkula J. , 1992) ja avoimen dialogin mallin (Seikkula & Alakare, 2004) mukaisesti perhe tulee yhteistyökumppaniksi sen sijaan, että olisi auttamisen kohteena.

Sosiaalinen kerronta perustuu siihen, että yksilön ja hänen lähiverkostonsa tarinoiden kertominen, kuuleminen ja uudenlaisen ymmärryksen muodostaminen ovat työskentelyn keskiössä.  Sosiaalisessa kerronnassa lähtökohtana on narratiiviseen lähestymistapaan sisältyvä käsitys siitä, että tarinallisessa muodossa jäsennetään sekä toimintaa että toiminnan taustalla olevia psykologisia tekijöitä (Laszlo, 2008) – omia ja toisten tarkoitusperiä ja tavoitteita, ja muutos sosiaalisessa ymmärryksessä tapahtuu tarinoiden kerronnan ja tulkinnan kautta. Samalla hyödynnetään elementtejä sosiaalisten tarinoiden menetelmän strukturoidusta lähestymistavasta. Tarinamuoto on laajemmin tarkasteltuna tapa jäsentää omaa elämänkulkua ymmärrettäväksi, yhtenäiseksi ja merkitykselliseksi. Kielteisten uskomusten sävyttämät, lukkiutuneet tulevaisuuden tarinat voivat luoda ja ylläpitää toivottomuutta ja sulkea pois vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.

Sosiaalinen kerronta perustuu asiakkaan ja hänen läheistensä yhdessä asettamille, arjen haasteisiin liittyville tavoitteille. Narratiivisesti orientoituneessa työskentelyssä ollaan kiinnostuneita siitä, mitä ihminen elämältään haluaa ja miten terapia voi häntä auttaa näissä pyrkimyksissä.  Narratiivisessa terapiassa voidaan käyttää myös luovia, itseilmaisuun tukevia menetelmiä, kuten leikkejä ja kuvaa etenkin silloin kun sanallinen ilmaisu on vaikeaa (Smith, 1997), ja tämä on luonteva tapa työskennellä osana sosiaalisen kerrontaa. Antamalla asiakkaalle ja hänen läheisilleen tilaa ja aikaa oman tarinan kerronnalle tähtää jaettuun kokemukseen kertojasta tärkeänä ja arvokkaana (Vesanen-Laukkanen;Sava;& Martin, 2004).

Kertoessamme tarinoita itsestämme ja maailmastamme kokemuksemme ja havaintomme esiintyvät tarinoissa faktoina. Sosiaalisessa kerronnassa on narratiivisen työskentelyotteen kautta tavoitteena sellaisten sosiaalisten tilanteiden luominen, joissa on mahdollista neuvotella tapahtumien ja tekojen merkityksistä (Wahlström, 1999). Näin tavoitellaan kokemusten, tekojen ja kerronnallisten rakenteiden uudelleenmuokkausta. Ongelmaa tarkasteltaessa pohditaan niitä otaksumia ja merkityksiä, joiden puitteissa yksilö jäsentää olemistaan eri konteksteissa tai elämänalueilla. Ongelmalliseksi koettu asia voidaan nähdä yhteentörmäyksenä erilaisten toimintamahdollisuuksien tai pakotteiden välillä – se voidaan määritellä sellaisen ”hankauksen” kielelliseksi ilmaukseksi, jonka yksilö kokee yrittäessään tasapainottaa asemaansa sosiaalisen vuorovaikutuksen kentässä esiintyvien ristiriitaisten vaatimusten välillä (Wahlström, 1999).

Sosiaalisen vuorovaikutuksen haasteet voidaan narratiivisen ajattelun mukaisesti ymmärtää vaikeutena sovittaa yhteen tilanteisiin liittyviä ja niiden taustalla olevia erilaisia odotuksia, mahdollisuuksia ja vaatimuksia. Tällöin keskeiseksi tekijäksi muutostyöskentelyssä muodostuu yksilön ja hänen lähiverkostonsa keskinäisen vuorovaikutuksen ja ymmärryksen kehittäminen. Sosiaalisessa kerronnassa rakennetaan kertojalle ja kuulijalle yhteistä tietoa maailmasta. Vaikka työskentelyn lähtökohtana on tietty sosiaalinen tilanne ja siihen liittyvät haasteet, työskentelyn tavoitteena on laajempi jaettu ymmärrys asiakkaan ja hänen verkostonsa tarinoista ja niiden tulkinnoista. Ongelmaa ei määritellä yksilön ominaisuudeksi, vaan muutos edellyttää, että myös perheen ja lähiverkoston ymmärrys ja tulkinnat muuttuvat.

Osana sosiaalista kerrontaa kirjoitetaan konkreettisia tarinoita erilaisista sosiaalisista tilanteista. Sanamuodoista ja sisällöistä neuvotellaan yhdessä kuntoutujan kanssa. Samalla huomioidaan myös asiakkaalle tärkeiden henkilöiden (esimerkiksi perhe tai opettaja) näkökulma.

Sosiaalisessa kerronnassa on olennaista pyrkiä kehittämään sosiaalista ymmärrystä laaja-alaisesti. Kuntoutujaa rohkaistaan pohtimaan, miksi toinen ihminen toimii sosiaalisessa tilanteessa tietyllä tavalla. Tunteita ja ajatuksia puetaan sanalliseen muotoon ja keskustellaan erilaisista tunteista. Terapiatapaamisten välillä kuntoutujaa rohkaistaan kokeilemaan opittuja asioita omassa arjessa. Sosiaalisen kerronnan kautta kirjoitetut kertomukset välittävät kuntoutujan näkökulmaa ja kokemusta niille, jotka osallistuvat asiakkaan arkeen. Tarinoiden muotoon ja lähestymistapaan vaikuttavat asiakkaan neuropsykologiset erityispiirteet sekä ne toimintaympäristöt tai sosiaaliset kontekstit, joissa hän tarinoita voi hyödyntää.

Yhteisen kielen ja käsitteiden löytäminen on aina terapiatyöskentelyssä edellytys sille, että asiakas tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Erityisen tärkeää on kiinnittää huomiota kieleen, sanavalintoihin ja esimerkiksi sanontojen tai metaforien käyttöön työskenneltäessä erityisryhmien kanssa. Erityisryhmien kanssa työskenneltäessä on myös tärkeää, että terapeutti tekee itsensä ymmärretyksi kertoessaan työskentelytavoista.

Muumipeikko ja välihuoneen arvoitus

Muumipeikolla oli paha olo. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi eikä tiennyt, mitä tehdä.

Koko maailma nukkuu talviunta, mietti Muumipeikko. Minä yksin olen hereillä enkä osaa nukkua. Minä yksin vaellan vaeltamistani päiviä ja viikkoja, kunnes minäkin muutun lumikinokseksi, josta kukaan ei edes tiedä mitään.

…ja äkkiä syöksyi hänen kimppuunsa pimeän ja yksinäisyyden pelko. Tuo pelko oli kai piillyt jossakin koko ajan siitä alkaen, jolloin hän heräsi nukkuvassa talossa, mutta vasta nyt hän uskalsi pelätä oikein toden teolla.

Muumipeikko kuljeskeli muumitalon tutuissa huoneissa, toimettomana ja allapäin. Hän huomasi olohuoneen kaakeliuunin takana oven, joka näytti uudelta. Oveen oli kirjoitettu VÄLIHUONE. Hän kurkisti varovasti ovesta sisään, ja näki perheen ja ystävät kokoontuneena Välihuoneeseen.

Lamppu suhisi palaessaan. Sen ympärillä oli kaikki läheistä ja varmaa, perhe tiiviinä piirinä ja muu minkä he tunsivat ja mihin luottivat. Ulkopuolelle jäi se vieras ja epävarma, joka latoi pimeän yhä paksummaksi ja aina kauemmas, maailman ääriin saakka.

Hieman arkaillen Muumipeikko astui välihuoneeseen. Siellä oli myös Ihminen, joka toivotti Muumipeikon tervetulleeksi. Ihminen näytti aika tavalliselta, mutta jollakin tapaa erilaiselta kuin Muumilaakson asukkaat. Muumipeikko kysyi Ihmiseltä, voisikohan viipyä Välihuoneessa hetken muiden seurassa, koska häntä pelotti eikä hän halunnut olla yksin. Ihminen kertoi, että Välihuone on juuri sitä varten, että siellä voi etsiä uusia tarinoita silloin kun oman elämän tarinat tuntuvat vaikeilta.

”Joskus tarvitaan aikaa” hän sanoi. ”Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee.”

Muumipeikko liittyi muiden joukkoon. Hän tunsi aluksi itsensä araksi ja hämmentyneeksi, uudessa paikassa mutta tuttujen seurassa.

Oli niin paljon puhumista, ettei Muumipeikko saanut sanotuksi mitään. Jos koti on särkynyt ja itse on viluinen, tulee ajatelleeksi hyvin paljon. Hänen päänsä oli täynnä pieniä ajatuksia, joille ei löytynyt paikkaa.

Ihminen kertoi, että Välihuoneessa on myös lupa olla hiljaa ja pohtia omia asioita, kuunnella mitä muut puhuvat ja miettiä, mitä he mahtavat tarkoittaa. Ihminen jatkoi, että usein Välihuoneeseen tullaan puhumaan perheen yhteisistä asioista, sellaisista sotkuista ja harmeista jotka painavat mieltä.

Pikku Myy veti henkeä nenän kautta ja puhalsi sen ulos hampaiden välistä hyvin keljulla tavalla, joka merkitsi: En-ole-eläissäni-kuullut-mitään-näin-hullua.

Ihminen selitti, että oli tärkeää kuunnella toista ja yrittää ymmärtää, mitä tämä sanoi, ja kuulostella omassa mielessä, mitä ajatuksia ja tunteita toisten sanat omassa mielessä herättävät. Aina ei tarvitse puhua, tarvitaan tilaa ja aikaa myös sanojen ja tarinoiden miettimiselle.

Homssu nökötti omassa nurkassaan ja mietti omia asioitaan. Homssulla ja isällä oli tullut sunnuntaina riitaa narraamisesta, ja Homssu oli vieläkin pahoillaan kun oli jäänyt ilman jälkiruokaa – ja suuttunut niin että kipinät sinkoilivat.

Hän halusi olla yksikseen ja yrittää vihdoinkin ratkaista, miksi hän oli tuona sunnuntai-iltapäivänä suuttunut niin hirveäsi. Homssusta oli pelottavaa löytää itsestään toinen, ihan erilainen homssu, jota hän ei tuntenut ja joka kenties joskus tulisi takaisin ja nolaisi hänet kaikkien toisten silmissä.

Lopulta Homssu päätti ottaa narraamisen puheeksi isän kanssa. Hänestä tuntui että Välihuoneessa voisi turvallisesti palata asiaan pelkäämättä, että isä hermostuu.

”En minä toki narrannut”, sanoi Homssu.

”Sinähän sanoit, että käärme söi pikkuveljen, eikä häntä kukaan ole syönyt”, selitti isä.

”No, sehän on kai hyvä, vai mitä?” sanoi Homssu. ”Ettekö ole iloisia? Minulta ainakin putosi taakka harteilta.”

Homssun isää nauratti hiukan ja he sopivat, että heidän täytyy yhdessä jatkaa sen miettimistä, mitä narraamisella tarkoitetaan ja mitä kaikkia kummallisia väärinkäsityksiä ja harmeja siitä voi seurata.

Ihminen kertoi, että kaikilla muumeilla ja homssuilla ja muilla Muumilaakson asukkailla – kuten ihmisilläkin – on mielessä omia tarinoita siitä, keitä he ovat, mistä tulevat ja mihin ovat matkalla. Ti-Ti-Uu, jolle Nuuskamuikkunen oli hiljattain keksinyt oman nimen, innostui asiasta ja kertoi Muumipeikolle:

”Käsitäthän, silloin kun minulla ei vielä ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin vaarattomia, mutta ikinä ei mikään ollut OIKEATA, ymmärrättekö? Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin – ymmärräthän mitä tarkoitan?” Muumipeikko sulki silmänsä ja ajatteli: Kuinka erilaisia me kaikki olemmekaan.

Välihuoneessa kaikilla on tilaa puhua ja kuunnella, Ihminen selitti. Muumit ja muut tulevat välihuoneeseen voidakseen rauhassa, irti arjen touhusta. Siellä voidaan vähäksi aikaa yhdessä pysähtyä ja antaa kaikille tilaa ja aikaa, kuunnella ja miettiä sanottua, sekä vähitellen muodostaa omia vastauksia. On tärkeää että jokainen oikeasti tulee kuulluksi ja kaikki haluavat kuulla, mitä toisella on sanottavaa. Jotkut ovat puheliaampia, toiset hiljaisempia, ja meidän täytyy opetella antamaan aikaa myös niille, joilla kestää vähän kauemmin pukea ajatuksensa sanoiksi.

Hemuli kertoi, miten hänestä usein perheen ja ystävien kanssa tuntui, ettei hänen mielipiteensä tai tarinansa ollut tärkeä:

Hänellä oli seuraa päivät pitkät ja kaikki hänen ympärillään olivat hyvällä tuulella ja kertoivat mitä ajattelivat ja arvelivat ja mitä olivat tehneet ja mitä vielä tekisivät. Mutta he eivät koskaan antaneet hänelle aikaa vastata.

Toiset olivat hämmästyneitä kun kuulivat Hemulin tarinan. Välillä on vaikeaa tietää tai arvata oikein, mitä toinen ajattelee ja tuntee. Voimme tahtomattamme tehdä toisen onnettomaksi jos emme kuule, mitä hänellä on sanottavaa.

”Mutta hyvä ystävä”, sanoi hänen veljenpoikansa tavattoman hämmästyneenä, ”tarkoitatko todella tuota?”

”Tarkoitan”, sanoi Hemuli, ”joka sanaa.”

”Mutta miksi et ole sanonut siitä aikaisemmin?” sukulaiset kysyivät ällistyneinä, ”me luulimme että sinulla oli hauskaa.”

”Minä en uskaltanut”, tunnusti Hemuli.

Välihuoneessa ei käsketä,komenneta tai anneta ainoita oikeita vastauksia. Kaikkien sanat ovat tärkeitä, kaikki vastaukset oikeita. Ihmisen tehtävänä on auttaa puhumaan ja kuuntelemaan sellaisella tavalla, että Välihuoneessa kerrotut tarinat muodostuvat tärkeiksi ja auttavat jatkamaan elämää Välihuoneen ulkopuolella. Välihuoneessa mietitään sitä, mitä sanat ja tarinat tarkoittavat, ja miten niistä puhutaan. Hemuli antoi esimerkin siitä, kuinka sanoilla voidaan saada toiset tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi:

”Ne ovat hattivatteja”, sanoi Hemuli, ja se selitti kaiken. Hän sanoi sen hiukan väheksyen, hiukan varuillaan ja selvän välimatkan päästä. Niin kuin puhutaan niistä, jotka ovat ulkopuolisia, vähän vaarallisia, toisenlaisia.”

Välihuoneessa kerrotaan omia tarinoita menneestä. Siellä voidaan puhua myös  tulevaisuuden haaveista ja suunnitelmista. Ihminen selitti, että Välihuoneessa voidaan puhua turvallisesti myös vaikeista asioista ja luottaa siihen, että toiset eivät puhu asioita eteenpäin muille.

”Hah. Luuletko että minä olen juoruämmä” , sanoi pikku Myy. ”Minä en ole niin kiinnostunut toisten salaisuuksista, että höpöttäisin niitä ympäri. Sitä paitsi asianomaiset kertovat ne kyllä itse ennemmin tai myöhemmin.”

Välihuoneessa opetellaan myös sanomaan ääneen, jos ei ymmärrä mitä toinen tarkoittaa. Näin voidaan olla varmoja että puhutaan samasta asiasta eikä synny väärinkäsityksiä.

”Nyt minä en ymmärrä yhtään mitään ”, Homssu kuiskasi. ”Ne vaan puhuvat ja puhuvat… Elleivät ne rupea pitämään kiirettä, niin tässä käy hullusti.”

Ihminen rauhoitteli Homssua sanoen, ettei Välihuoneessa ollut kiire mihinkään. Hetken päästä hän kysyi Muumipeikolta, mistä tämä haluaisi puhua.

Mutta Muumipeikko ei tiennyt mitä tahtoi. Hän oli neuvoton ja aivan ymmällä. Ihan niin kuin kerran kauan sitten, kun Kampsun tytär kiskoi maton hänen altaan. Tai joskus kun erehtyy istahtamaan tuolin viereen. Äs, ei. Ei niinkään. Vaan niin kuin silloin, kun on ollut nenästä vedettävänä.

Muumipeikko istui hiljaa ja mietti, mikä hänestä tuntui tärkeältä asialta puhua juuri sillä hetkellä, niiden kanssa jotka olivat paikalla välihuoneessa. Lopulta hän päätti, että oli tärkeää puhua perheestä ja siitä, kuinka hän tunsi itsensä välillä niin kovin yksinäiseksi.

”Hohhoh, hän sanoi. Perheet ovat toisinaan aika hankalia” , Muumipeikko totesi. Nuuskamuikkunen mörähti myöntävästi ottamatta piippua suustaan. He istuivat hetken hiljaa miehekkään ja ystävällisen yhteisymmärryksen vallitessa.

Pikku myyn kiiltävät silmät vilkuilivat toisesta toiseen, hän oli hirveän huvittunut ja samalla sen näköinen kuin voisi milloin tahansa pöläyttää jotakin sopimatonta. Mutta hän pysyi hiljaa.

”Voi”, sanoi äiti. ”Jaa, jaa.” Hän ei keksinyt juuri sillä hetkellä parempaa sanottavaa. Hänen täytyi antaa asian hautua.

Muumipeikko jatkoi, puhui toisesta asiasta joka oli hänelle tärkeä. Isä oli aina niin rohkea ja tiesi vastauksen kaikkeen. Ehkäpä isä osaisi neuvoa häntä tässäkin asiassa.

”Pelko on vaarallista, se voi äkkiä rynnätä ylös, se voi heittäytyä pitkäkseen tai huitoa ympärilleen, ja kuka silloin suojelee pieniä mönkiäisiä, jotka sattuvat olemaan lähettyvillä?”

Isä puri piippuaan ja etsi epätoivoisesti jotakin selitystä. Oli kauheata, kun  piti sanoa ”minä en tiedä”.

Välihuoneessa kenelläkään ei ole valmiita vastauksia. Silti siellä voi kysyä vaikeitakin kysymyksiä. Tärkeintä on sanoa ne ääneen, jotta niitä voidaan pohtia ja ihmetellä yhdessä.

Muumipappa istua nökötti piippu suussa ja mietti:

Hän oli väsynyt siihen, ettei ymmärtänyt mitään. Välistä perhe-elämässä oli piirteitä, joista Muumipappa ei pitänyt. Perhe ei tajunnut tilanteita. Ja kuitenkin se oli ollut hänen kanssaan hyvin kauan.

Muumipappa oli hämillään eikä oikein tiennyt, miten välihuoneessa pitäisi toimia. Oli hyvä olla koolla perheen ja ystävien kanssa, mutta tuntui vaikealta pukea sanoiksi tärkeitä asioita. Hän kuitenkin ymmärsi, että Välihuone oli olemassa juuri sitä varten, että asioista voi opetella puhumaan uudella tavalla. Lopulta Muumipappa päätti puhua omista toiveistaan, siitä mikä oli hänelle tärkeää. Hän halusi luottaa siihen, että Muumipeikko ja muut ymmärtäisivät häntä.

”Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni – mutta en tiedä…on hirveän vaikeata olla isä!” Muumipappa lopulta sanoi.

Välihuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Välillä on hyvä olla hiljaa, antaa toisen sanomien sanojen ja omien ajatusten kohdata toisensa rauhassa. Joskus hiljaisuus voi tuntua vaikealta, jos ei ole tottunut siihen.

Miksihän ne eivät sano mitään, isä ajatteli hermostuneena. Eivätkö ne kuule mitä minä sanon, vai olenko minä niiden mielestä hupsu?

Välillä voimme ilman sanojakin tuntea että toiset ymmärtävät.

Nuuskamuikkunen äännähti tutulla epämääräisellä tavallaan, mikä tarkoitti, että hän oli kuullut mutta ettei hänellä ollut mitään lisättävää.

Muumipeikko nyökkäsi, hän ei ollut kuullut mitä isä sanoi, mutta ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Isä oli puhunut hänen kanssaan aivan uudella tavalla, hän oli tavattoman ylpeä.

Muumipeikko alkoi innostua perheen kanssa puhumisesta. Hänellä oli tärkeää asiaa myös äidille:

Minä en halua semmoisia ystäviä jotka ovat kilttejä mutta eivät yhtään välitä toisista, enkä semmoisia jotka ovat sen takia kilttejä ettei heidän tarvitsisi tuntea itseään epämiellyttäviksi. Enkä semmoisia jotka pelkäävät. Minä haluan jonkun joka ei ikinä pelkää ja joka välittää toisista, minä haluan äidin!

Ja hän alkoi itkeä. Se oli niin surullista, että he kaikki alkoivat nyyhkyttää, ja itkiessään he muistivat koko joukon surullisia asioita, niin että itkivät yhä kovemmin.

Välihuoneessa voidaan itkeä ja nauraa, leikkiä ja puhua vakavasti. Tärkeintä on, että asioita katsotaan hieman eri tavalla kuin aikaisemmin, jotain on muuttunut kun palataan arkeen.

Lopulta ilta alkoi hämärtyä ja Välihuoneeseen laskeutui raukea hiljaisuus. Itku vaihtui rauhallisuudeksi, kaikilla oli tunne että tästä oli hyvä jatkaa eteenpäin.

”Huomenna on uusi pitkä päivä”, sanoi äiti. ”Aivan jokaisen oma alusta loppuun. se on hauska ajatus.”

”Äiti, minä pidän kamalasti sinusta ”, sanoi Muumipeikko.

Kaikki tekivät lähtöä kotiin iltapuuhiin. Jotain oli muuttunut, erilaista kuin silloin, kun Muumipeikko astui Välihuoneeseen. Muumimammasta tuntui samalta, ja hän yritti pukea sen sanoiksi:

”Ajatella”, sanoi Muumimamma tirkistellen kohti laskevaa aurinkoa. ”Elämä on aika kummallista. Tässä sitä on kulkenut ja uskonut että hopeatarjotinta voi käyttää vain yhdellä tavalla, ja sitten se onkin paljon parempi johonkin aivan muuhun.”

Vaikka kukaan ei oikein ymmärtänyt, mistä Muumimamman mieleen tuli puhua hopeatarjottimesta sillä hetkellä, he ymmärsivät miltä Muumimammasta tuntui. Ihminen auttoi toteamalla, että oli tärkeää että Muumimamma halusi kertoa oppineensa katsomaan joitakin asioita eri tavalla.

Kyllä on jännittävää elää, ajatteli Muumipeikko. Kaikki voi hetkessä kääntyä ihan ylösalaisin – ilman mitään syytä… Kaikki vain muuttuu, eikä kukaan tiedä miten.

Kursivoidut lainaukset Tove Janssonin muumikirjoista.

Tervetuloa perheterapiaan eli kolmanteen tilaan!

Kolmas tila on paikka, joka on irrallaan arjesta. Se on erilaisten ihmisten, tarinoiden ja tunteiden kohtauspaikka, kuin olohuone – tai olotila – jossa kaikki ovat tasa-arvoisia. Tilaan astuttaessa tittelit, roolit ja sukulaissuhteet jätetään eteiseen, josta ne voi ottaa matkaansa lähtiessään. Kolmas tila on kuin väliaikainen pieni maailma, jossa on vapaus puhua kaikenlaisista asioista ilman että täytyy pelätä jonkun suuttuvan tai pahoittavan mielensä.

Kolmas tila on turvallinen ja kotoisa, mutta se on erilainen kuin kenenkään koti tai koulu tai työpaikka. Kolmas tila on olemassa sitä varten, että siellä asioita voidaan katsella eri tavalla kuin arjessa ja niistä voidaan puhua monin eri tavoin, sanoin ja kuvin, niin että kaikkien ääni tulee kuulluksi. Välillä voi tuntua pelottavalta astua sisään kolmanteen tilaan, koska kaikki muutokset – myös asioita korjaavat muutokset – voivat tuntua uhkaavilta.

Kolmas tila on kohtaamispaikka, joka on kodikas ja lämminhenkinen. Tärkein asia kolmannessa tilassa on se, että siellä keskustellaan hyväntahtoisella tavalla: kuunnellaan ja kuullaan mitä toiset puhuvat. Kolmannessa tilassa on tilaa ja aikaa pysähtyä kuulostelemaan myös omia ajatuksiaan. Huumori ja leikki tekevät siitä viihtyisän paikan, vaikka siellä välillä myös itketään, surraan  ja suututaan.

Meillä jokaisella on oma tarinamme, oma käsityksemme siitä kuka olemme ja minkälaisessa maailmassa elämme. Meillä on tarinoita asioista, joita on tapahtunut aiemmin elämässämme ja unelmia, suunnitelmia ja pelkoja tulevaisuuden suhteen. Kun tarinoita kerrotaan toisille, ne muuttuvat. Kerromme samoistakin asioista ja tapahtumista eri tavalla riippuen siitä kenelle kerromme, milloin ja miksi. Tarinoiden kautta selitämme itsellemme ja toisille, miksi ja miten asiat elämässämme ovat tapahtuneet ja miltä ne ovat meistä tuntuneet.

Kaikille ihmisillä on omia, erilaisia tarinoita. Sisarukset voivat kertoa erilaisia tarinoita samasta perheestä, puhumattakaan vanhemmista. Vaikka katsoisimme tapahtumia videolta, kertoisimme samasta videosta erilaisia tarinoita, koska kiinnitämme huomiomme erilaisiin asioihin ja tulkitsemme eri tavalla syitä ja seurauksia. Ihmisten kertomat erilaiset tarinat voivat olla ristiriitaisia tai muuten vaikeasti soviteltavissa yhteen.

Oma tarina itsestä auttaa muistamaan aikaisempia tapahtumia, toimia sopivalta tuntuvalla tavalla tässä hetkessä ja suunnitella tulevaisuutta. Aina kun elämässä tapahtuu isoja tai pieniä muutoksia, ne vaikuttavat tarinoihin, niiden juoni muuttuu. Kun asiat muuttuvat, voi käydä niin että oma tarinamme ei enää tarjoa toimivia keinoja elää omaa elämää.

Kolmannessa tilassa voidaan kertoa ja tarkastella näitä tarinoita. Tila on niin turvallinen, että siellä voidaan kertoa ja kuulla myös ristiriitaisia, epämiellyttäviä ja pelottavia tarinoita. Kolmannessa tilassa ollaan aina vain käymässä, sieltä jatketaan matkaa kotiin ja arkeen. Siellä voidaan turvallisesti kokeilla erilaisia tapoja kertoa tarinoita ja harjoitella sitä, kuinka niistä kannattaa puhua.

Kun liikutaan arjen ja kolmannen tilan välillä, sellaiset tarinat jotka tuntuvat keskeneräisiltä ja hämmentäviltä voidaan jättää kolmanteen tilaan odottamaan. Niihin voidaan palata seuraavalla käynnillä ja vähitellen uudet, tarpeeksi (mutta ei liian) erilaiset tarinat voidaan vähitellen viedä mukana arkeen, kotiin ja kouluun ja kaverisuhteisiin.

Kolmannessa tilassa on myös tarinoiden kirjasto, jossa on paikka kaikille kerrotuille, kuvitelluille, unohdetuille ja muokatuille tarinoille. Jokainen tarina on erilainen ja ainutkertainen, mutta sille on paikkansa tarinoiden kokoelmassa. Me tarvitsemme toisten ihmisten tarinoita oppiaksemme erilaisia näkökulmia asioihin ja ymmärtääksemme sekä itseämme että toisiamme.

Asioista voidaan puhua monilla erilaisilla tavoilla. Sanat tekevät omaa työtään: ne voivat käskeä, pyytää, satuttaa, lohduttaa tai herättää kysymyksiä. Sellainen puhe joka väittää olevansa aina oikeassa ei voi oikeasti osallistua keskusteluun, se jää yksin eikä saa yhteyttä muihin ääniin. Keskustelussa on kyse siitä että toisen ihmisen sanat jäävät hetkeksi elämään ihmisten välille, jolloin niihin voi vastata kertomalla ajatuksia, joita ne itsessä herättävät.

Sanat ovat tärkeitä kun kerromme tapahtumista, ajatuksista ja tunteista. Sanat myös aiheuttavat paljon väärinkäsityksiä, koska ne voivat tarkoittaa meille erilaisia asioita. Kolmannessa tilassa pidämme jatkuvasti huolta siitä, että ymmärrämme mitä toinen tarkoittaa sanoilla.

Sanoilla voidaan myös leikkiä ja saada paljon hyvää aikaiseksi. Asiat tuntuvat erilaisilta kun käytämme niistä erilaisia sanoja. Sanoihin liittyy myös tapa jolla ne sanomme eli äänensävyt ja äänen voimakkuus. On tärkeää välillä miettiä, miksi valitsemme tiettyjä sanoja siitä valtavasta määrästä erilaisia sanoja mitä meillä on käytössä. Usein huomaamattamme valitsemme erilaisia sanoja riippuen siitä, missä ja kenelle puhumme. Sanat muodostavat omia pieniä ”maailmoja”, joihin voimme kutsua toisia ihmisiä mukaan valitsemalla siihen tarkoitukseen sopivat sanat, tai voimme omilla sanoillamme torjua toiselta pääsyn siihen ”maailmaan”.

Myös tarinat tekevät omaa työtään. ”Ongelmatarinat” ovat kuvauksia siitä mitkä kaikki asiat menevät huonosti. Usein hankalissa tilanteissa annamme ”ongelmatarinan” viedä tilaa muilta asioilta omassa mielessä ja elämässä. Kaikki asiat tuntuvat pyörivän ongelmien, vaikeuksien ja vastoinkäymisten ympärillä. Mitä enemmän ongelmatarinat tekevät työtään, sitä enemmän ne herättävät vaikeita ja epämukavia tunteita kaikissa niissä ihmisissä joihin ne tavalla tai toisella liittyvät.

Mielikuvitus pitää majaansa kolmannessa tilassa. Se kutsutaan avuksi monessa tilanteessa. Monet pelot ja vaikeudet syntyvät siitä, että mielikuvitus välillä toimii meitä vastaan. Usein paras keino voittaa pelkoja ja hankaluuksia on ottaa mielikuvitus yhteistyökumppaniksi. Me kaikki luomme erilaisia mielikuvia ja kuvitelmia, ja niistä kertominen ja niiden vertaileminen auttaa meitä näkemään asioita ei tavoin ja ymmärtämään toisiamme paremmin.

Tuuli Nikkarinen

LT

Nuorisopsykiatrian erikoislääkäri

Terveydenhuollon erikoislääkäri

Psykoterapeutti, perheterapeutti

HUS/nuorisopsykiatria

Julkaistu Perheterapia-lehdessä 4/2016

TIIVISTELMÄ

Narratiivinen terapia on toimintaan, kokemuksiin ja suhteisiin liittyvien merkitysten muutosta, jossa terapeuttinen työskentely tapahtuu dialogin kautta. Elämäntarinoiden jakamisen, uudelleentulkinnan ja muutoksen kautta luodaan uutta ymmärrystä omasta elämästä ja vuorovaikutussuhteista. Tässä artikkelissa tarkastellaan narratiivisen terapian tausta-ajatuksia, terapeutin roolia sekä terapeuttista tilaa, jossa dialogin ja reflektion kautta etsitään erilaisia tapoja ymmärtää tarinoita ja toimijoita.

Avainsanat: narratiivinen, tarinallinen, terapeutti

NARRATIIVINEN TERAPIA JA KOLMAS TILA

Sosiaalisen vuorovaikutuksen kulmakivi on kieli ja se miten sitä käytämme ja ymmärrämme. Narratiivisen työskentelytavan perusajatuksena on yhteisen ymmärryksen ja kielen luominen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa tätä työskentelytapaa käytetään paitsi yksittäisten asiakkaiden kanssa myös perheiden ja verkostojen kanssa kerronnan tukena.

Narratiivinen lähestymistapa

Narratiivisen ajattelun taustalla on sosiaalisen konstruktionismin mukainen näkökulma ihmisen ja ihmismielen toiminnan ymmärtämiseen: tieto maailmasta luodaan käsittelemällä kokemuksia maailmasta ihmisten keskinäisessä ja omassa sisäisessä dialogissa (Burr 2003). Tieto on sosiaalista ja sitä hankitaan tekojen kautta (Ihanus & Lipponen 1997). Elämän ilmiöt ja tapahtumat muodostavat jatkuvan, muuttuvan, ja samalla aikaan ja paikkaan sidotun prosessin, jota tulkitaan kielellisesti (Hänninen 1996). Ihmistä tarkastellaan aktiivisena, merkityksiä antavana toimijana joka kuvaa tapahtumia, kokemuksia ja tulkintoja tarinoiden muodossa.

Hänninen (2003) kuvaa narratiivista eli tarinallista lähestymistapaa sellaisena psykologisena tai sosiaalitieteellisenä suuntauksena, jossa tarina nähdään jollakin tavoin keskeisenä ajattelun ja elämän jäsentämisen muotona. Tarinoissa yksilön sisäinen kokemus kohtaa sosiaalisen todellisuuden. Maailmasta tehdään merkityksellistä ihmisten välisissä neuvotteluissa, dialogeissa (Seikkula 1992). Narratiivi eli tarina toimii ajatusvälineenä, jonka avulla ihminen jäsentää maailmaa. Ihmisen mielelle on ominaista luoda, muistaa ja kertoa tarinamuodossa ja narratiivit ovat perustana merkitysten muodostumiselle ja jakamiselle (Mehl-Madrona 2010).

Myös terveydenhuoltoa voidaan tarkastella narratiivisuuden näkökulmasta. Potilaan tarinan kuuleminen, hänen yksilöllisen elämäntilanteensa ja ainutkertaisen kokemuksensa huomioiminen nähdään terveydenhuollon ammattilaisten eettisenä velvollisuutena (Charon 2004). Potilaiden omien sairastamiskokemuksiin liittyvien narratiivien merkitystä tiedon lähteenä on kyseenalaistettu, koska niiden subjektiivisuus ja yksilöllisyys ovat ristiriidassa näyttöön ja objektiiviseen tieteelliseen tutkimukseen perustuvan lääketieteen tietokäsityksen kanssa. Tarinan kerrontaan ja kuulemiseen on omat sääntönsä, joista tärkein on se, ettei kertojan subjektiivista kokemusta voi suoraan kyseenalaistaa (Gabriel 2004). Sairastamiseen liittyvien tarinoiden kerronta on osa prosessia, jossa potilas työstää menneisyyttä, nykyisyyttä ja odotettavissa olevaa tulevaisuutta osana identiteettiään (Riessman 2004). Samaan tapaan terveydenhuollon toimijat voivat kehittyä työssään tarkastelemalla toimintaansa, tulkintojaan ja tapahtumia reflektiivisesti narratiivien kautta (Bolton 2014).

Narratiivit, tarinat ja kertomukset

Narratiiville (narrative) ei ole yksiselitteistä, yhteisesti ymmärrettyä suomenkielistä termiä. Yleisimmin narratiiveihin viitataan käsitteillä tarina ja kertomus. Hännisen (Hänninen, 1996) mukaan tarinassa alku, keskikohta ja loppu seuraavat toisiaan ajallisesti eli tarinat ovat juonellisia ilmentäen syy-seuraussuhteita. Tarinoihin liittyy moraalisia ja emotionaalisia jännitteitä, jotka tekevät ne ihmisille merkityksellisiksi. Tarina on luonteeltaan valikoiva kiinnittäen huomion juonen kannalta merkityksellisiin tekijöihin. Tarina kytkeytyy aikaan ja paikkaan eli on kontekstuaalinen ja ainutkertainen – toisaalta tarina on myös yleinen kertoen ainutkertaisten tapahtumien kautta inhimillisestä kokemuksesta yleisellä tasolla.

Tarina on ihmiselle luontainen ja tehokas tiedon tallennuksen muoto: tarinamuodossa tietoa tallennetaan rikkaina kokonaisuuksina, jolloin ihminen voi käsitellä tietoisessa mielessään laajempaa määrää informaatiota kuin tiedon deklaratiivisessa (asioihin ja esineisiin liittyvä konkreettinen tai abstrakti selittävä tieto) muodossa (Mehl-Madrona 2010). Ihminen muodostaa elämästä yhteen kietoutuneita peräkkäisiä, rinnakkaisia, hierarkkisia ja sisäkkäisiä tarinoita, jotka liittyvät muiden ihmisten tarinoihin (Hänninen 1996). Sekä tarinoiden kertomiseen että tulkintaan vaikuttaa kertojan ja kuulijan yhteinen tieto maailmasta, kertomukseen sisältyvien asioiden taustasta sekä tieto siitä, miksi tarina kerrotaan.

Tarinoiden kautta selitämme itsellemme ja toisille, miksi ja miten asiat elämässämme ovat tapahtuneet ja miltä ne ovat meistä tuntuneet. Brunerin (1985) mukaan tarinaan kuuluu samanaikaisesti erillisinä mutta rinnakkaisina kaksi maisemaa, toiminnan ja mielen maisemat. Toiminnan maisema koostuu toimijoista, tarkoituksista, tavoitteista ja välineistä muodostaen tarinalle rakenteen, ”kieliopin”. Tietoisuuden maisema muodostuu siitä mitä toimijat tietävät, ajattelevat ja tuntevat – tai eivät tiedä, ajattele tai tunne. Tietoisuuden maisema värittää toiminnan maiseman tulkintaa – sama toiminta saa erilaisen merkityksen riippuen siitä, minkä tietoisuuden pohjalta tarinan toimijat tilanteessa toimivat.

Elämäntarinat ja kertomukset elämästä

Rakennamme tarinoita selittääksemme maailmaa. Tarinamuoto on tapa jäsentää omaa elämänkulkua ymmärrettäväksi, yhtenäiseksi ja merkitykselliseksi ja samalla tarinat auttavat ihmistä toimimaan maailmassa tarjoamalla malleja ymmärtää ihmisten toimintaa sekä tilanteiden kulkua (Valkonen 1997). Kertomuksella on aina liittymäkohtia nykyhetkeen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen ulottuvat tarinat voivat luoda luottamusta ja niillä on jatkuvuutta ylläpitävää merkitystä (Ihanus & Lipponen 1997). Ihmisillä on usein taipumus sitoutua tiukasti tarinan yhteen versioon, vaikka samoista tapahtumista voisi kertoa monta erilaista tarinaa (Frank 2010).

Elämää jäsennetään tarinamuotoisesti sekä yksilöllisesti että kollektiivisesti (Valkonen 1997). Elämäntarinat ovat kertomuksia omasta elämästämme, joita jatkuvasti muotoilemme uudelleen kerronnan, kokemusten ja tulkinnan kautta (Ihanus & Lipponen 1997). Oma elämäntarina auttaa muistamaan aikaisempia tapahtumia, toimimaan sopivalta tuntuvalla tavalla tässä hetkessä ja suunnittelemaan tulevaisuutta.  Tarinat vaikuttavat havaintojen valikointiin, elämäntilanteen tulkintoihin ja toiminnan suuntautumiseen (Valkonen 1997) auttaen ennakoimaan tapahtumien kulkua ja ohjaamaan toimintaamme (Mehl-Madrona 2010).

Tarinoiden muuttaminen ja terapeuttinen työ

Aina kun elämässä tapahtuu isoja tai pieniä muutoksia, ne vaikuttavat elämäntarinoihin muuttaen niiden juonta tai juonenkulkujen merkityksiä. Joskus oma tarina ei enää tarjoa keinoja tulkita tilanteita ja tapahtumia tarkoituksenmukaisella tavalla, suunnitella tulevaisuutta ja olla aktiivinen toimija omassa elämässä. Kun maailmaa selittävät tarinat eivät toimi ja niiden varaan rakennetut ennustukset eivät toteudu, meidän tarinoitamme täytyy muuttaa, jotta elämä olisi riittävän ymmärrettävää ja ennustettavaa. Mieleen tallennettuja tarinoita ja niihin liittyvää sisäistä dialogia voidaan muuttaa kertomalla tarinaa uudelleen eli jakamalla sitä dialogisissa suhteissa muiden ihmisten kanssa. Tarinat elävät dialogissa: samoistakin asioista ja tapahtumista puhutaan eri tavalla riippuen siitä kenelle, milloin ja miksi tarinaa kerrotaan.

Merkityksellinen muutos elämäntarinassa tapahtuu sisäisen dialogin ja vuorovaikutussuhteiden muuttuessa. Elämäntarinan muutoksen kautta on mahdollista kertoa erilainen tarina itsestään ja samalla mahdollistaa muutos merkityksellisissä vuorovaikutussuhteissa ja tarinoissa joita muut ihmiset kertovat (Mehl-Madrona 2010).

Terapeuttisen työn tarkoituksena on luoda lisää tilaa vahvistavien käsitysten luomiselle ja mielekkäiden toimintamallien hahmottamiselle (Smith 1997). Näin ihmisen elämän tarkoitukselle ja arvoille raivataan lisää tilaa ja niiden merkitys muuttuu suuremmaksi – ihminen kykenee tekemään omalle suunnanmuutokselleen sellaisia suunnitelmia, jotka ovat sopusoinnussa näiden tarkoitusten ja arvojen kanssa (White 2008).

Narratiivisessa terapiassa työskennellään tarinoiden maailmassa. Tarina muodostuu tapahtumista, jotka seuraavat toisiaan ajallisesti ja joista muodostuu juoni tai aihe. Tarinaa uudelleen rakennettaessa kiinnitetään huomiota toiminnan maisemaan (missä olit, mitä tapahtui) sekä identiteetin maisemaan (vaihtoehtoisen maiseman luoma mahdollisuus tutkia uutta mielen aluetta).  Tarinaa rakennetaan risteilemällä identiteetin ja toiminnan välillä. Keskeistä on löytää tarinoita, jotka ovat sopusoinnussa ihmisen aikomusten ja tarkoitusten, arvojen ja uskomusten, toiveiden ja unelmien, elämisen periaatteiden ja sitoumusten kanssa (Russell & Carey 2006).

Narratiivisessa psykoterapiassa erilaiset tarinat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Narratiiveja voidaan kyseenalaistaa ja niille voidaan luoda vastanarratiiveja, jotka kyseenalaistavat aikaisemman tarinan perusolettamuksia. Mieleemme tallentuneita tarinamuistoja – menneisyyttämme – voidaan muuttaa, kun kerromme uudelleen, ja samalla elämme kokemuksellisesti uudelleen, aikaisempia tarinoita erilaisen määrittelyn ja merkityksenannon kautta.

White ja Epston (1990) kiinnittivät huomion siihen, kuinka suuren osan ongelmat saivat ihmisten ajattelussa ja kerronnassa, jolloin narratiivit muodostuivat ”ongelmatarinoiksi”. Heidän työnsä kautta terpiatyöhön on tullut työmuodoksi ulkoistaminen, jolla tarkoitetaan ongelman sijoittamista ihmisen ulkopuolelle sen sijaan että se nähtäisiin yksilön ominaisuutena. Näin luodaan välimatkaa yksilön ja ongelman välille.  Ulkoistamisen kautta päästään myös käsiksi elämän muihin tarinoihin ja näkökulmiin, jotka alkuperäinen ongelma on peittänyt alleen (Russell & Carey 2006). Ulkoistavat keskustelut laajasti tarkasteltuna mahdollistavat ihmisen voimavarojen ja vahvuuksien tarkistamisen ja kehittämisen (White 2008).

Narratiivinen terapeutti

White (2008) tarkastelee narratiivisen terapeutin työskentelyä Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeen käsitteen kautta. Terapeutin velvollisuus on tukea asiakkaan toimijuuden kehittymistä auttamalla häntä tiedostamaan ja toimimaan lähikehityksen vyöhykkeellä terapeutin tuella tai tuomalla keskusteluun lisää ääniä, toimijoita ja näkökulmia. Terapeutin ja asiakkaan suhde on vuorovaikutussuhde, jossa terapeutti on asiakkaan tarinan kuulija osallistuen samalla tarinan uudelleenkerrontaan ja muokkaamiseen (Angus ja McLeod 2004). 

Terapeutin ammattitaitoa on tilan luominen erilaisille äänille ja tarinoille. Osana työskentelyprosessia terapeutti käy omaa sisäistä dialogiaan (Anderson & Goolishian 1988), jossa hän tiedostaa omasta henkilökohtaisesta ja ammatillisesta tiedosta sekä kokemuksesta nousevia ääniä, ja jatkuvasti arvioi, miten niitä voi hyödyntää terapiatilanteessa (Rober 2005). Rober kuvaa terapeutin sisäistä dialogia Schönin (Schön 1983) termillä ”reflection in action”, tilanteessa tapahtuva reflektio, jossa terapeutti jatkuvasti käy mielessään kysymyksiä kuten ”mitä sanon, mitä kysyn, mikä on tärkeää?”. Vastaukset näihin kysymyksiin ilmenevät terapeutin toimintana. Terapeutti voi oppia ja kehittyä tarkastelemalla omaa toimintaansa (”reflection on action”) narratiivien muodossa pyrkien ymmärtämään omia toiminnan taustalla olevia ajattelumallejaan, arvojaan ja tulkintojaan (Bolton 2014).

Narratiivinen työskentely tapahtuu dialogissa.  Roberin (1999) mukaan dialogisessa lähestymistavassa terapeutin yksi tärkeimmistä tehtävistä on luoda tilaa sellaisille asioille ja tarinoille, joista ei aiemmin ole puhuttu: niillä ei ole ollut tilaa tai sanallista muotoa.  Tämä edellyttää taitoa pysähtyä hetkeen, tutkia sitä ja toimia siinä tilassa. Terapeutin on myös opittava tunnistamaan hetkiä, jolloin täytyy tehdä päätöksiä, valita toimiiko vai jättääkö toimimatta, odottaako. Samassa tilassa, samanaikaisesti on läsnä myös niiden ihmisten ääniä, jotka eivät ole paikalla, mutta joiden elämät ovat suhteessa läsnäolijoihin ja näillä äänillä on merkittävä vaikutus terapiatilanteeseen.

Kaikilla on myös sisäisiä ääniä, mielen maailma, josta he valitsevat asioita, joita tuovat esiin terapiatilanteessa. Terapeutin ammattitaitoa on luoda suhdetta paitsi omaan myös muiden sisäiseen dialogiin, edesauttaa sellaista dialogia joka mahdollistaa erilaisten näkökulmien avaamisen ja tutkimisen (Seikkula 1991). Samalla terapeutin tulee kunnioittaa niitä valintoja joita toiset ihmiset tekevät päättäessään mitä kertovat, mistä puhuvat – ja mitä jättävät kertomatta ja puhumatta.

Dialoginen näkökulma korostaa terapeutin aitoa avoimutta vuorovaikutustilanteessa. Terapeutti ei aseta asiakkaiden tarinoita mielessään valmiina oleviin teoreettisiin tai kokemuksellisiin malleihin, vaan on aidosti utelias kuulemaan erilaisia tarinoita eli yksilöllisiä tapoja ymmärtää ja kertoa (Rober 1999). Jos terapeutti ei osallistu dialogiin asiakkaan kanssa tuomalla omia ajatuksiaan ja tilanteeseen liittyviä huomioitaan keskusteluun, asiakkaalle ei tarjoudu tilaisuutta tarkastella tarinaansa uusista, erilaisista näkökulmista. Asiakkaan ja terapeutin tarinat ja niihin liittyvä ymmärrys elämän ilmiöistä ovat terapiassa vuorovaikutuksessa siten, että muodostuu uusi, erilainen tapa ymmärtää (Rober 1999).

Terapia ja kolmas tila

Dialogisessa terapiasuhteessa muodostuu tila, jossa muutokset voivat alkaa elää ja kasvaa. Tässä tilassa voi elää useita rinnakkaisia, sisäkkäisiä tai vastakohtaisia narratiiveja. Terapia voidaan nähdä sellaisen yhteisen, väliaikaisen maailman rakentamisena, jossa on vapaus keskustella hyödyllisillä ja innostavilla tavoilla (Riikonen & Smith 1998). Terapiassa on mahdollista luoda tällaisia hetkellisiä, monitasoisia maailmoja, joissa huomio voidaan kiinnittää kaikenlaisiin asioihin, suhteisiin ja mahdollisuuksiin. Bakhtin kuvaa hetkellisiä maailmoja, jotka ovat monikerroksellisia ja monimutkaisia, joihin sisältyy monenlaisia määriteltyjä ja vielä määrittelemättömiä asioita (Riikonen & Smith 1998).  Kokemuksellisesti jaettujen maailmojen lähtökohtana ovat ”kokemusten kohtauspaikat”, jaetut hetket sosiaalisen vuorovaikutuksen jatkumossa, joissa yhteinen todellisuus perustuu jaettuun kokemukseen mahdollistaen kokemuksellisen liittymisen toisen ihmisen tarinaan (Shotter 1993). Nämä ”tilat” ovat ihmisten toiminnan ja vuorovaikutuksen voimavaroja, paikkoja jotka jäsentävät kokemuksiaan, joihin voidaan palata ja joita voidaan jakaa (Riikonen & Smith 1998).

Rutherfordin (1990) mukaan Bhabha kuvaa kulttuurien kohtaamispaikkaa käsitteellä ”kolmas tila”, jolla voidaan kuvata myös terapiakontekstia. Kolmas tila on irrallaan arjen rutiineista.  Se on erilaisten ihmisten, tarinoiden ja tunteiden kohtauspaikka, kuin olohuone – tai olotila – jossa kaikki ovat tasa-arvoisia sosiaalisesta asemasta tai määritellyistä sosiaalisista rooleista riippumatta. Kolmas tila on kuin väliaikainen pieni maailma, joka on turvallinen mutta riittävän erilainen arjen ympäristöstä. Tällaisessa tilassa toimija voi olla avoimempi uusille ajatuksille ja kokemuksille. Kun siirrytään kolmanteen tilaan, astutaan ulos mukavuusvyöhykkeeltä, mikä mahdollistaa uudet kokemukset ja uudet tulkinnat.

Oldenburg kuvaa konkreettista kolmatta tilaa (third place) kohtaamispaikkana, joka on jaettua, neutraalia, arjesta irrallista maaperää (Crick 2011). Paikkana kolmas tila on kodikas ja lämminhenkinen. Tärkein elementti kolmannessa tilassa on keskustelu, jonka perusvire on hyväntahtoinen, toisia kunnioittava, ajoittain leikkisäkin. Kolmas tila on olemassa sitä varten, että siellä asioita voidaan katsella eri tavalla kuin arjessa ja niistä voidaan puhua monin eri tavoin, sanoin ja kuvin, niin että kaikkien ääni tulee kuulluksi. Välillä voi tuntua pelottavalta astua sisään kolmanteen tilaan, koska kaikki muutokset – myös asioita korjaavat muutokset – voivat tuntua uhkaavilta. Tärkein asia kolmannessa tilassa on se, että siellä keskustellaan hyväntahtoisella tavalla: kuunnellaan ja kuullaan mitä toiset puhuvat. Kolmannessa tilassa on tilaa ja aikaa pysähtyä kuulostelemaan myös omia ajatuksiaan.

Kolmannessa tilassa voidaan kertoa ja tarkastella erilaisia tarinoita. Tila on niin turvallinen, että siellä voidaan kertoa ja kuulla myös ristiriitaisia, epämiellyttäviä ja pelottavia tarinoita. Terapiatilanteessa voidaan turvallisesti kokeilla erilaisia tapoja kertoa tarinoita ja harjoitella sitä, kuinka niistä kannattaa puhua. Kun liikutaan arjen ja terapian välillä, sellaiset tarinat jotka tuntuvat keskeneräisiltä ja hämmentäviltä voidaan jättää kolmanteen tilaan odottamaan. Niihin voidaan palata seuraavalla käynnillä ja vähitellen uudet, tarpeeksi (mutta ei liian) erilaiset tarinat voidaan vähitellen viedä mukana arkeen. Kolmas tila on metafora terapeuttisesta suhteesta, joka säilyy mielikuvana asiakkaan ja terapeutin mielessä.

Tarinoiden yhteisöllisyys

Toisten ihmisten tarinoita tarvitaan, jotta ihminen voi oppia erilaisia näkökulmia asioihin ja ymmärtää sekä itseään että toisia. Bayard (2007) kuvaa kuvitteellista kirjastoa, jossa on paikka jokaiselle maailman kirjalle, nykyiselle ja tulevalle. Tarinoiden kirjaston voidaan ajatella muodostuvan samalla tavoin: se on sosiaalisen maailman ominaisuus, jaettu paikka kaikille kerrotuille, muokatuille ja unohdetuille tarinoille, ja siellä on valmiina myös oma paikkansa niille tarinoille, joita ei vielä ole kerrottu (Frank 2010). Jokainen tarina on erilainen ja ainutkertainen, mutta sille on paikkansa tarinoiden kokoelmassa.

Sosiaalinen tarinavaranto eli kulttuurissa jaetut tarinat tekevät sosiaalisen kanssakäymisen ja yksilöllisyyden mahdollisiksi (Valkonen 1997). Vaikka ihmisten tarinat ovat yksilöllisiä ja henkilökohtaisia, ne ovat riippuvaisia jaetusta narratiivivarannosta eli aineistosta, jota ihmiset käyttävät rakentaessaan tarinoita ja joiden kautta heidän kuulemansa tarinat ovat ymmärrettäviä. Kaikista niistä tarinoista joita ihminen lapsuudesta alkaen kuulee he tarttuvat joihinkin, unohtavat monia ja muovaavat niistä joitakin sopimaan aikuiseen ajatteluunsa (Frank 2010). Nämä tarinat sisältävät tietoa elämän merkityksistä, arvoista joita meidän tulisi ylläpitää, mikä on kunnioitettavaa, mikä on eettistä ja mikä ei (Mehl-Madrona 2010).

Kirjallisuus:

Anderson, H. & Goolishian, H. (1988). Human systems as linguistic systems: Preliminary and evolving ideas about the implications for clinical theory. Family Process, 27, 371-393.

Angus, LE & McLeod J. (2004). Toward an Integrative Framework for Understanding the Role of Narrative in the Psychotherapy Process. Teoksessa Angus, LE & McLeod, J. (toim.) The Handbook of Narrative and Psychotherapy (ss. 367-374) Thousand Oaks: Sage

Bayard, P. (2007). How to talk about books you haven’t read. London: Granta Books.

Bolton, G. (2014). Heijastava käytäntö: kirjoittaminen ja ammatillinen kehitys. Lontoo: Sage.

Bruner, J. (1985). Actual minds, possible worlds. Massachusettes: Harvard University Press.

Burr, V. (2003). Social constructionism. London: Routledge.

Charon, R. (2004). The ethicality of narrative medicine. Teoksessa B. Hurwitz, T. Greenhalg & V. Skultans. Narrative research in health and illness (ss. 23-36). Massachusettes: Blackwell Publishing Ltd

Crick, A. (2011). Rethinking Oldenburg: Third places and generation Y in a developing country context. Haettu 1. 6 2013 osoitteesta International CHRIE Conference: http://scolarworks.umass.edu/refereed/ICHRIE_2011/Friday/7 /1.6.2013

Frank, A. W. (2010). Letting stories breath. A socio-narratology. Chicago: The University of Chicago Press.

Gabriel, P. (2004). The voice of experience and the voice of expert – can they speak to each other? Teoksessa B. Hurwitz, T. Greenhalg & V. Skultans (toim.) Narrative research in health and illness (ss. 168-185). Massachusettes: Blackwell Publishing Ltd.

Hänninen, V. (1996). Tarinallisuus ja terveystutkimus. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 33, 109-118.

Hänninen, V. (2003). Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis.

Ihanus, J. & Lipponen, L. (1997). Jerome Bruner, kulttuuripsykologia ja narratiivinen ajattelu. Psykologia, 4, 253-260.

Mehl-Madrona, L. (2010). Healing the mind through the power of story. Rochester: Bear & Company.

Riessman, C. (2004). A three-told tale: new readings of an old story. Teoksessa B. Hurwitz, T. Greenhalg & V. Skultans (toim.) Narrative research in health and illness (ss. 309-324). Massachusettes: Blackwell Publishing Ltd.

Riikonen, E. & Smith, G. (1998). Inspiraatio ja asiakastyö. Tampere: Vastapaino.

Rober, P. (1999). The therapist’s inner conversation in family therapy practice: Some ideas about the self of the therapist, therapeutic impasse, and the process of reflection. Family Process, 38, 209-228.

Rober, P. (2005). Constructive hypothesizing: Dialogic understanding and the therapist’s inner conversation. Journal of Marital and Family Therapy, 28, 467-478.

Russell, S. & Carey, M. (2006). Narratiivisen terapian peruskysymyksiä. Porvoo: Kuva ja mieli.

Rutherford, J. (1990). The third space. Interview with Homi Bhabha. Teoksessa Rutherford J (toim.) Identity: community, culture, difference (ss. 207-221). London: Lawrence and Wishart.

Schön, D. (1983). The reflective practitioner: How professional think in action. New York: Basic Books.

Seikkula, J. (1991). Terapian päämäärä on vuoropuhelun synnyttäminen: Bahtin ja Vygotsky verkostoistunnossa. Perheterapia, 7 (2), 18-25

Shotter, J. (1993). Cultural politics of everyday life. Buckingham: Open University Press.

Smith, C. (1997). Introduction: comparing traditional therapies with narrative approaches. Teoksessa C. Smith & D. Nylund (toim.) Narrative therapies with children and adolescents. New York: The Guilford Press.

Valkonen, J. (1997). Tarinallisuus kuntoutuksessa. Psykologia, 32, 415-426.

White, M. (2008). Karttoja narratiiviseen työskentelyyn. (K. Mähönen, Käänt.) Jyväskylä: Gummerus.

White, M. & Epston, D. (1990). Narrative means to therapeutic ends. New York: Norton